22.12.2020

Sanna Ala-Mantila, Apulaisprofessori, Helsingin yliopisto

Blogiteksti perustuu Smartland-hankkeen sidosryhmätyöpajoihin (9.10.2020 ja 28.10.2020) ja niissä käytyihin keskusteluihin kuntien segregaatiotilanteesta ja maankäyttöpolitiikassa yleisemmin.

Segregaatio eli asuinalueiden väestörakenteiden ei-toivottu eriytyminen on ajankohtainen teema kaikissa smartland-työpajoihin osallistuneissa suurissa kaupungeissa. Tuntuma monessa kaupungissa on, että erot asuinalueiden välillä ovat maltillisessa kasvussa, ja tähän halutaan puuttua ennen mahdollisten ongelmien kärjistymistä. Aivan uudesta asiasta ei kuitenkaan ole kyse: osassa kaupungeista esimerkiksi hallintamuotojen sekoittamista on harjoitettu jo kauan, pyrkimyksenä ehkäistä segregaatiota.

Kaupunkien kokoluokalla on merkitystä. Mitä suuremmasta kaupungista on kyse, sitä merkittävämpiä, yksittäisiä kerrostalokeskittymiä laajempia, teemoja eriytymisen tunnistaminen ja sen torjunta ovat. Tietoisuus ilmiöstä on mm. uusien aineistojen ansiosta kasvanut ja keskimääräistä matalamman sosioekonomisen statuksen alueet ovat hyvin kaupunkien tiedossa. Seuraava askel tunnistamisesta puuttumiseen, perustuen hyväksi koettuihin toimintamalleihin, on kuitenkin vielä osin ottamatta – ja toisaalta kausaalivaikutuksia todentavia tutkimustuloksia on niukalti tarjolla.

Miksi asuinalueiden eriytymiskehitykseen puuttuminen kuitenkin koetaan vaikeaksi?

Maankäytön puolella useimmiten esiin nostettu keino puuttua segregaatiokehitykseen on asuntojen hallintamuotojen sekoittaminen. Tästä monessa suomalaisessa kaupungissa on kokemusta pitkältäkin ajalta. Suuremmissa kaupungeissa sekoittaminen on systemaattisemmin kontrolloitua, kun taas pienemmissä sekoittumista on tapahtunut ikään kuin luonnostaan mittakaavojen ollessa pienempiä. Lisäksi nykyään esimerkiksi eri kokoisia asuntoja sekoittamalla pyritään tukemaan asumisen monipuolisuutta laajemminkin. Toisaalta, tutkimustulokset sekoittamisen vaikutuksista ovat ristiriitaisia (Eerola & Saarimaa, 2018).

Olemassa olevien alueiden sekoittaminen ei kuitenkaan ole helppoa jälkikäteen ja uusien sosiaalisesti tasapainoisten alueiden rakentaminen ei ratkaise eriytymisongelmaa koko kaupungin mittakaavassa. Täydennysrakentamista tehdään kaupungeissa paitsi rajallisen toteuttavissa olevien mahdollisuuksien puitteissa, myös lukuisten tavoitteiden ristipaineessa. Erään näkemyksen mukaan täydennysrakentamista tehdään ensisijaisesti kaupunkirakenteen tiivistämiseksi, muiden tavoitteiden ollessa enemmän toissijaisia. Kaupunkien kasvupaine on erityisesti suurissa kaupungeissa kova ja esimerkiksi pientalorakentaminen ei tämän takia ole suosiossa. Toisaalta taas pientaloalueiden tiivistäminen ja kerrostalojen rakentaminen törmäävät usein asukkaiden vastustukseen.

Työpajoissa pohdittiin muun muassa kunnan eri hallinnonalojen siiloutumista. Esimerkkinä tästä toimivat sosiaali-ja terveyspalvelut ja maankäyttö. Molempien rooli segregaation torjunnassa koetaan tärkeänä, mutta niiden välistä yhteistyötä on vähemmän. Niin ikään koulujen rooli segregaation torjunnassa nostettiin monesti esille, sillä koulujärjestelmällä halutaan puuttua segregaatiota tuottaviin rakenteisiin (vrt. myös esim. Bernelius ja Vaattovaara 2016). Myös ristiriitaisia kokemuksia tuotiin esiin: osassa kommenteissa esimerkiksi lähiöohjelmat koettiin toimialakohtaisuutta vahvistavana niiden fyysiseen ympäristöön keskittyvyyden takia, vaikkakin toisaalla niiden on myös sanottu myös luoneen positiivista yhteistyötä kuntien välille. Täyttä selvyyttä siitä, mikä olisi soveltuva keino toimialarajat ylittävän yhteistyön lujittamiseen ei ollut, ja todennäköisesti ratkaisuja tulisi hakea niin hallinnon kuin politiikankin puolelta.

Uudet kehityskulut erityisesti isoissa kaupungeissa kytkeytyvät segregaation tiiviimpään seurantaan ja mittaamiseen erilaisten aineistojen ja indeksien avulla. Tosin tässäkin kehityskulussa tunnistettiin siiloutumista, eli sitä, että jokainen toimiala seuraa asiaa omilla mittareillaan. Segregaationkehitystä kuitenkin seurataan kaupunkistrategian tasolla ainakin suurimmissa kaupungeissa. Eri toimialoja pyritään yhdistämään myös Helsingin uudessa kaupunkiuudistushankkeessa tietyillä kohdealueilla.

Kaiken kaikkiaan vaikutelma on, että ongelman tunnistaminen, kuvaileminen ja kehityskulun seuraaminen ovat jo arkipäivää erityisesti suurimmissa kaupungeissa. Segregaatio ymmärretään monisyisenä rakenteellisena ongelmana, jonka juurisyihin ei yhden toimialan keinot eivät riitä. Nähtäväksi jää, miten esimerkiksi sote- ja maakuntauudistus tulee vaikuttamaan segregaation estämiseen, erityisesti keskeisten toimialojen siiloutumisen näkökulmasta. Irrottaako se sosiaali- ja terveysalan asiantuntemuksen huomioimisen entistä etäämmälle alueellista eriytymistä koskevissa kysymyksissä vai toisaalta tuoko se tilaa uudenlaisten toimintakulttuurien rakentamiselle? Myöskään esimerkiksi yhteistyö niin kaupunkien välillä kuin yksityisen ja julkisen sektorin kesken on teema, josta ei vaikuta olevan vielä paljon kokemuksia tai parhaiksi tunnistettuja käytäntöjä.

Ongelman tunnistamisesta pitäisi siirtyä sen ennaltaehkäisyyn, mutta parhaita ja tehokkaimpia keinoja tähän ei tiedetä ja hyödynnettävissä olevia tutkimustuloksia on niukasti. Tähän Smartland-hanke tarjoaa välineitä tulevaisuudessa.

Lähteet

Bernelius, V., & Vaattovaara, M. (2016). Choice and segregation in the ‘most egalitarian’schools: Cumulative decline in urban schools and neighbourhoods of Helsinki, Finland. Urban studies, 53(15), 3155-3171.

Eerola, E., & Saarimaa, T. (2018). Delivering affordable housing and neighborhood quality: A comparison of place-and tenant-based programs. Journal of Housing Economics, 42, 44-54.