Kohtuuhintainen asuminen on Suomessa sekavasti määritelty kokonaisuus, jota ei hallitse kukaan
3.6.2020
Elina Sutela, Väitöskirjatutkija, Turun yliopisto
Sampo Ruoppila, Tutkimusjohtaja, Turun yliopisto
Tärkeänä asuntopoliittisena tavoitteena toistellaan, että asuminen ei saisi maksaa liikaa tai asumisen pitäisi olla kohtuuhintaista. Tässä vaiheessa vastuu siirtyy usein kuulijalle; on harvoin selvää, mitä puhujat sillä täsmällisesti tarkoittavat. Pyrimme selventämään tätä sekavaksi koettua kokonaisuutta vasta ilmestyneessä artikkelissamme
Erotimme kirjallisuudesta kolme näkökulmaa asumisen kohtuuhintaisuuden määrittelyyn.
Ensinnäkin asumisen kohtuuhintaisuutta voidaan ajatella normatiivisena kysymyksenä: mitä tarvitaan yhteiskunnallisesti hyväksyttävän asumisen tason saavuttamiseen. Tällöin asumisen hintaa arvioidaan suhteessa asumisen riittävään laatuun ja kotitalouden tuloihin.
Yhteiskunnallisesti hyväksyttävän asumis- ja elintason määrittely on toki poliittisesti hankala kysymys. Tämä ei ole kuitenkaan ennen näkemätöntä – arvioidaanhan esimerkiksi sosiaalitukien tasoa samasta näkökulmasta. Politiikkatoimenpiteet voivat kohdistua asumisen hintaan tai kotitalouksien maksukykyyn vaikuttamiseen. Olennaista on asumismenojen, asumistarpeiden ja käytettävissä olevien tulojen kokonaisuuden arviointi.
Toiseksi kohtuuhintaisuus voidaan määritellä kuluttajavalintojen pohjalta. Tällöin kukin kotitalous arvioi itse asumistoiveensa, ja valitsee asunnon markkinoilta toiveidensa ja kulutusmahdollisuuksiensa rajoissa. Kohtuuhintaisuutta ei ole tästä näkökulmasta mielekästä mitata standardilla, kuten normatiivisessa lähestymistavassa tehtäisiin.
Vastaavasti näkökulman keskeinen kritiikki on, ettei kuluttajien valinnoista voi päätellä, onko asumisen taso riittävä tai hinta kohtuullinen. Politiikkatoimenpiteiden ensisijaisena kohteena on asuntomarkkinoiden tasapaino – jos kysyntä ja tarjonta kohtaavat, asumisen hinnan tulisi asettua kohtuulliselle tasolle.
Kolmanneksi kohtuuhintaisuus rinnastetaan usein tiettyihin asuntojen hallintamuotoihin. Tällainen asuntokanta on usein julkisen sektorin tuella rakennettua ja kohdennettu pieni- ja keskituloisille. Politiikkatoimenpiteet kohdistuvat asuntotuotantoon (rakennuskustannuksiin, maan hintaan, kannan sallittuihin enimmäisvuokriin jne.), millä pyritään alentamaan asumisen hintaa.
Hallintamuotoihin tukeutuva määrittely ei kuitenkaan kerro, onko asuminen kotitalouksien tuloihin verrattuna kohtuuhintaista edes tuossa asuntokannassa tai – mikä merkittävämpää – yleisemmin. Kohtuuhintaisuuden rinnastaminen vain sosiaalisiin vuokra-asuntoihin on erityisen ongelmallista, sillä asumisen kalleus on laajasti myös keskituloisten kotitalouksien ongelma varsinkin suuremmissa kaupungeissa.
Tapaus Suomi
Suomen asuntopolitiikan kyseenalainen erikoisuus on sen keskeisten työkalujen – kysyntä- ja tarjontatukien – jakautuminen kahteen ministeriöön: ympäristöministeriöön (YM) ja sosiaali- ja terveysministeriöön (STM). Kokonaisvaltainen poliittinen ohjaus puuttuu, mikä heijastuu sekavuutena asumisen kohtuuhintaisuuden määrittelyssä ja edistämisessä.
YM:n hallinnoimassa asuntopolitiikassa – joka esimerkiksi hallitusohjelmissa on asuntopolitiikan ydinalue – normatiivinen näkökulma on usein esillä asuntopolitiikan tavoitteissa ja lähtökohdissa, mutta sitä ei konkretisoida.
Käytännössä kohtuuhintaisuutta määritellään kuluttajavalintojen ja asuntojen hallintamuotojen kautta. Suomessa asuntopolitiikan tärkein tavoite on riittävä asuntotuotanto ja asuntojen tarjonta, tällä hetkellä etenkin suurimmilla kaupunkiseuduilla. Käytännössä tästä seuraa, että kohtuuhintaisuus määrittyy pitkälti kuluttajavalintojen pohjalta ja markkinaehtoisesti.
Toisaalta puheella asumisen kohtuuhintaisuudesta viitataan usein eri tavoin säänneltyyn asuntokantaan, erityisesti valtion tuella rakennettuihin sosiaalisiin vuokra-asuntoihin. Suurimpien kaupunkiseutujen asuntopolitiikkaa raamittavissa Maankäytön, asumisen ja liikenteen sopimuksissa tulkinta on erityisen yksioikoinen: tällaisen asuntotuotannon tavoitteen täyttymistä pidetään ainoana sopimuksen mukaisena keinona myötävaikuttaa asumisen kohtuuhintaistumiseen.
Rinnastus säänneltyyn asuntokantaan on monin tavoin riittämätön, ongelmallinen ja aikansa elänyt. Se sekoittaa politiikan tavoitteen ja keinon sekä antaa ymmärtää, että asuntokysymys koskisi vain ”erityisryhmiä”.
Asumisen etuudet, asumistuet, kuuluvat STM:n alaisuuteen. On erikoista, että niitä ei käsitellä osana asuntopolitiikan kokonaisuutta, vaikka tukitoimilla on oleellinen yhteys asumisen tasoon ja kuluttajien mahdollisuuksiin tehdä valintoja. Etenkin suurimmilla kaupunkiseuduilla asumistukien enimmäistaso ei usein riitä asumiskulujen kattamiseen, ja yhä useampi joutuu turvautumaan pitkäaikaisesti myös toimeentulotukeen.
Mitä voisi tehdä paremmin
Suomessa asuntopolitiikan ylätason tavoitteet ilmentävät usein normatiivisia käsityksiä: asuminen ei saisi maksaa liikaa suhteessa tuloihin, ja asumistarpeiden tulisi toteutua riittävän tasa-arvoisesti eri väestöryhmissä. Ongelma on, että juuri näitä tavoitteita ei konkretisoida, eikä niiden toteutumista seurata.
Sen sijaan keskitytään muutamaan keinoon, ilman kunnollista kokonaisuuden hallintaa. Asumista käsitellään irrallaan kotitalouksien tulokehityksestä ja sosiaaliturvasta.
Suomessa valmistellaan parhaillaan uutta asuntopoliittista ohjelmaa. On toivottavaa että, asuntopolitiikan yhteiskunnallinen merkitys tunnustetaan, ja että ohjelman valmistelijat ottavat kohtuuhintaisuuden kokonaisuuden haltuun, pitkästä aikaa.
Tutkimuksesta tarkemmin
Tutkimuksen rahoitus
Tutkimusta ovat rahoittaneet Turun kaupunkitutkimusohjelma ja Länsi-Suomen yleishyödyllinen asuntosäätiö (Kohtuuhintaisen asumisen pullonkaulat ja ratkaisut -tutkimushanke) sekä Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvosto, STN (Kestävää kaupungistumista maankäytön ohjauksen keinoin, SmartLand, päätösnumero 327800, osahanke 327801).
