7.9.2021

Jarkko Rasinkangas, erikoistutkija, Turun yliopisto

Sosiaalinen sekoittaminen (eng. social mix) on usein esitetty keino kaupunkien segregaation hallitsemiseksi. Siihen lukeutuvat toimenpiteet liittyvät tavallisimmin asuntokantaan, harvemmin suoraan asukkaisiin. Perusoletuksena on asuntokannan vahva yhteys muodostuvaan alueelliseen väestörakenteeseen ja sen muuttumattomuuteen sekä sekoittuneen rakenteen suotuisa vaikutus segregaatiota ehkäiseviin tavoitteisiin.

Suomessa Helsinki on hyvin tunnettu esimerkki vuosikymmeniä jatkuneesta sosiaalisen sekoittamisen asuntopolitiikastaan (Vaattovaara ym. 2018). Tällä hetkellä Helsingin tavoitteena on osoittaa vuosittaisista tontinluovutuksista noin viidennes yleishyödylliselle ARA-tuotannolle, noin 30 % ns. välimuotoiselle asumiselle ja loput markkinaehtoiseen tuotantoon. Kyseinen tapa on esimerkki sosiaalisesta sekoittamisesta jo alueiden suunnitteluvaiheessa ja pyrkimyksestä tasapainoiseen kaupunkiin. Kansainvälisesti tyypillisempää on ollut jälkikäteen sekoittaminen esimerkiksi tuomalla omistusasumista sosiaalisen vuokra-asumisen alueille purkavan täydennysrakentamisen kautta. Tällöin kyseessä on enemmänkin ratkaisu havaittuun ongelmaan puuttumiseksi.

On hyvä tiedostaa, että kotimainen tutkimus ja keskustelu sosiaalisesta sekoittamisesta on hyvin Helsinki keskeistä. Mitä oikeastaan tiedämme sosiaalisen sekoittamisen yleisyydestä ja tavoista tai ylipäätään segregaatiosta muissa suomalaisissa kaupungeissa? Toistaiseksi emme paljoakaan. Smartland-hanke tarjoaa mahdollisuuden tarkastella teemaa 20 Suomen suurimman kaupungin osalta. Olemme keränneet dokumenttiaineistoa ja suorittaneet haastattelukierroksen tarkoituksenamme tutkia millaisin tavoittein ja keinoin segregaatiota pyritään hallitsemaan kyseissä kaupungeissa. Samalla saamme ainutlaatuista tietoa segregaation ja siihen vastaamisen kokonaisuudesta Suomessa. Aiheeseen liittyen järjestimme 6.5.2021 hankkeen sidosryhmille myös työpajan otsikolla Segregaatio ja sosiaalinen sekoittaminen. Tarkoituksemme oli keskittyä nimenomaisesti kokemuksiin ja näkemyksiin yleisimmin käytetystä hallintakeinosta.

Työpajamme aluksi kaupunkisosiologian emeritus professori Matti Kortteinen nosti esille kysymyksen sosiaalisen sekoittamisen toimivuudesta nykytilanteessa. Tutkimusnäyttö on tuonut esille alueellisen eriytymisen voimistumista 1990-luvun puolivälistä lähtien, jonka taustalla vaikuttaa paljolti muuttoliike. Samaan aikaan tuetun vuokra-asumisen kokonaisvolyymi on ollut laskeva ja siitä on tullut aiempaa selvemmin asuntomarkkinoilla heikommassa asemassa olevien asumismuoto. Kortteisen tulkinnan mukaan sosiaalisen sekoittamisen tapaa tulisi pohtia uudestaan ja aiempaa tapauskohtaisemmin. Kaavamaisen sekoittamisen sijaan tulisi kiinnittää huomioita myös eroja sallivaan pienimuotoisempaa sekoittamiseen sekä keskittyä muuttoliikkeen näkökulmasta alueiden vetovoimaa vahvistaviin tekijöihin.

On hyvä huomioida, että Kortteisen tulkinnat perustuvat pääkaupunkiseutua koskeviin havaintoihin. Sosiaalisen sekoittamisen toimivuutta on kuitenkin kyseenalaistettu myös useissa kansainvälisissä tutkimuksissa. Sosiaaliseen sekoittamiseen liittyy monia myönteisinä pidettyjä oletuksia, kuten eri asukasryhmien välisen vuorovaikutuksen mahdollistumista, joiden vaikutuksia on empiirisesti vaikeaa todentaa ja tulokset ovat tältä osin ristiriitaisia (esim. Arthurson 2012).

Kritiikistä huolimatta sosiaalisen sekoittamisen periaate sai kokonaisuudessaan tukea työpajamme osallistujilta ja sitä pidettiin edelleen relevanttina tapana kaupunkien segregaation hallinnan kannalta. Kaupunkianalyysiemme perusteella voidaan tiivistäen todeta, että huomiot segregaatiosta ja tavoitteet sen hallinnasta paikantuvat lähinnä suurimpiin ja yli 100 000 asukkaan kaupunkeihin. Hallintakeinoista selvimmin erottuu juuri pyrkimys sosiaaliseen sekoittamiseen, jolla viitataan ARA-tuotannon huomioimiseen alueellisessa suunnittelussa. Pienemmissä kaupungeissa segregaatio ei ole noussut politisoituneeksi kysymykseksi, eikä hallinnasta ole tehty julkilausuttuja linjauksia. Metropolialueen kaupungit tekevät tässä kuitenkin poikkeuksen myös pienempien kaupunkien osalta.

Työpajassamme keskusteltiin keinoista, jotka edistävät segregaation hallintaa kaupunkien työssä. Tärkeimpänä asiana pidettiin poliittisen päätöksenteon tahtotilaa. Tahtotilalla on ilmeinen yhteys siihen, miten riittävät resurssit asunto- ja maankäyttöpolitiikan toteuttamiselle on taattu sekä miten sujuvia ovat prosessit ja yhteistyö tavoitteiden toteuttamiseksi. Toinen huomionarvoinen asia liittyy riittävään tietopohjaan. Periaatteessa segregaatiosta on paljon tietoa, mutta erilaiset mittarit ja erilaiset painotukset vaikuttavat niistä vedettäviin johtopäätöksiin. Tästä syystä tiedon jatkojalostaminen ja vieminen käytännön suunnittelun hyödyksi on ollut ongelmallista. Työpajamme osallistujat painottivat myös sitä, että kuntaorganisaatiotasolla on oleellista sitouttaa kaikki hallintokunnat samaan suuntaan työskentelemiseksi.

Vaikka edelliset tulokset ovat alustavia, eivätkä myöskään suoraan yleistettävissä suomalaisten kaupunkien segregaation hallinnan vallitsevaan tilanteeseen, ovat ne hyvin johdonmukaisia. Konsensus segregaation ymmärtämisestä asuntopolitiikkaa laajempana kysymyksenä onkin jo pitkälle vallitsevaa. Segregaation hallinnassa ollaan kiinnostuttu alueiden välisistä väestörakenteeseen sekä sosiaaliseen, toiminnalliseen ja laadulliseen ympäristöön liittyvistä eroista. Toisin sanoen vaikuttamisen kannalta hyvin monisäikeisestä kokonaisuudesta. Uusia näkökulmia segregaation tutkimukseen ovatkin olleet huomioin kiinnittäminen myös kouluvalintoihin sekä eri väestöryhmien työn ja vapaa-ajan mukaiseen kaupunkitilan käyttöön.

Segregaatioon vaikuttamisessa on siis entistäkin tärkeämpää tutkia kaupunkikehitystä kokonaisuutena, jossa segregaatiota arvioidaan suhteessa muuhun kestävään kaupunkikehitykseen. Tähän tavoitteeseen ovat Smartland-osahankkeet yhteisesti vastaamassa. Sosiaalisella sekoittamisella on tässä kokonaisuudessa roolinsa ja oleellinen kysymys kuuluu, mitä sekoittamisella ollaan tavoittelemassa?

Kirjallisuutta

 Arthurson Kathy (2012): Social Mix and the City: Challenging the Mixed Communities Consensus in Housing and Urban Planning Policies. Collingwood, CSIRO Publishing, Australia.

Vaattovaara Mari, Joutsiniemi Anssi, Kortteinen Matti, Stjernberg Mats and Kemppainen Teemu (2018): Experience of a Preventive Experiment: Spatial Social Mixing in Post-World War II Housing Estates in Helsinki, Finland. in a book, Hess Daniel B., Tammaru Tiit and van Ham Maarten (Eds.), Housing Estates in Europe – Poverty, Ethnic Segregation and Policy Challenges. The Urban Book Series, Springer – Open Access.