17.3.2022

Kaupunkien negatiivinen alueellinen eriytyminen eli segregaatio, on noussut yhdeksi ajankohtaiseksi sosiaalisen kestävyyden haasteeksi myös Suomessa. Meillä on kuitenkin hyvin vähän tietoa siitä, missä määrin ja miten kaupungit ovat toteuttaneet segregaation hallintaan kohdentuvia toimenpiteitä, sillä kokonaisvaltaista aihepiirin tutkimusta ei ole tehty. Kaupunkikohtaiset analyysit ovat toistaiseksi keskittyneet lähinnä pääkaupunkiseudun tilanteeseen. Tutkimuksemme tarkoituksena on paikata osaltaan tätä tietoaukkoa ja lisätä siten ymmärrystä suomalaisesta segregaation hallinnasta erityisesti maankäytön, kaavoituksen ja asuntopolitiikan kontekstissa. Tutkimuksemme kohteena ovat segregaation vastaiset toimenpiteet Suomen 20 suurimmassa kaupungissa ja aineistonamme toimivat kyseisiin kaupunkeihin kohdentuneet viranomaishaastattelut sekä maankäyttöä ja asuntopolitiikkaa ohjaavat dokumentit. Suurimpien kaupunkiemme kehitys on hyvin poikkeavaa jo pelkästään väestönmuutosten näkökulmasta, sillä ainoastaan muutamat kaupungeista ovat kasvaneet voimakkaasti, kun taas lähes puolet kaupungeista on kehitykseltään supistuvia. Tämä kehitys asettaa kaupungit jo lähtökohdiltaan hyvin erilaisiin tilanteisiin myös segregaatioon liittyvien haasteiden, kuten asuntokysynnän suhteen. Toisaalta esimerkiksi naapurimaissamme Ruotsissa ja Tanskassa segregaatioon liittyvät ongelmat ja toimenpiteet eivät ole rajoittuneet vain muutamaan suurimpaan kaupunkiin.

Tuloksemme kertovat, että alueellista huono-osaisuutta tunnistetaan kaikissa kaupungeissa, ja tämä tuodaan esiin etenkin haastatteluissa. Kaikissa kaupungeissa pyritään myös korjaamaan tilannetta erilaisin toimenpitein, kuten kohdennetuilla aluekehittämisen hankkeilla, mutta toimenpiteiden suunnitelmallisuus vaihtelee kaupungin koon mukaan. Segregaation tunnistaminen strategisella tasolla keskittyy niihin suuriin kaupunkeihin, jotka ovat solmineet valtion kanssa maankäytön, asumisen ja liikenteen sopimuksen (MAL). MAL-sopimukset ohjaavat kaupunkiseutuja mm. alueelliseen tasapainoisuuteen ja segregaation ehkäisyyn. Tavallisimmin segregaatio mainitaan tavoitteena maankäyttö- ja asuntopoliittisissa ohjelmissa. Tarkemmin segregaatio nähdään olevan yhteydessä inkluusioon (syrjäytymisen ehkäisyyn), väestörakenteen alueelliseen tasapainoisuuteen sekä kohtuuhintaiseen asumiseen. Näitä tavoitteita mainittiin enimmäkseen MAL-kaupungeissa, mutta osin myös niissä kaupungeissa, jotka eivät suoranaisesti viitanneet segregaatioon strategioissaan.

Segregaatiota torjutaan asuntopoliittisin, alueellisin ja toiminnallisin keinoin. Havaintojemme mukaan sosiaalinen sekoittaminen on tyypillisin kaupunkiemme segregaation hallinnan keinoista. Sosiaalisella sekoittamisella viitataan asuntokannan alueellisen eriytymisen hallintaan sijoittamalla asuntotyypeiltään ja hallintasuhteiltaan monipuolista asuntokantaa eri kaupunginosiin. Tuloksistamme käy ilmi, että perustelu sosiaaliselle sekoittamiselle tulee universaalista asuntopolitiikkamme sisäänrakennetusta tavoitteesta ja se ilmenee suomalaisessa kaupunkisuunnittelussa eräänlaisena itsestään selvyytenä. Näin ollen se on luonteeltaan lähtökohtaisesti segregaatiota ennalta ehkäisevää, mikä poikkeaa kansainvälisessä kontekstissa tyypillisemmästä tavasta käyttää sosiaalista sekoittamista alueellisia vinoumia korjaavana toimenpiteenä purkamisen ja täydennysrakentamisen keinoin.

Muutamia suurimpia kaupunkejamme lukuun ottamatta sekoittamista ei kuitenkaan määritellä konkreettisten tavoitteiden tasolla. Tästä johtuen sosiaalinen sekoittaminen näyttäytyy myös meillä pikemminkin tapauskohtaisena ja reagoivana suunnittelun keinona kuin kokonaisvaltaisena alueellisen eriytymisen hallinnan välineenä. Suomalaissa kaupungeissa sosiaalinen sekoittaminen kohdentuu lähinnä tuettuun ARA-vuokra-asuntokantaan, mikä selittyy omien vuokrataloyhtiöiden ja tontinluovutusten mahdollistamalla kontrolloitavuudella. Tuetun vuokra-asuntokannan sekoittaminen viittaa siten sosioekonomisen eriytymisen hallintaan, mutta se voidaan ymmärtää toisinaan kapea-alaisemmin esimerkiksi erityisryhmien asumisen mahdollistamisena. Luokittelumme tuo kuitenkin ilmi, että suurimmissa kasvavissa kaupungeissa segregaatiota koskevat tavoitteet ja ohjaavuus ovat jäsentyneempiä. Kaupungin riittävä maanomistus on tässä olennainen osatekijä.

Lisätietoja: Hannu Ruonavaara, Jarkko Rasinkangas ja Katriina Rosengren / Turun yliopisto

Tutkimusta rahoittaa strategisen tutkimuksen neuvosto